Monesti mietityttää, että mikäli tämä elämä on niin ainutkertaista, että miksi ihmeessä sitä sitten tuhlaa vuosiaan köyhyydelle ja opiskelulle? Miksi minä opiskelen, kun voisin olla töissä ja tienata, enkä taas järsiä näkkäriä ja kynsiä?

Minun tilannettani ei suinkaan helpota yhtään sekään, että kotona on kohta kuusivuotias ja kaksi koiraa, jotka vaativat huomiotani ja osan tuloistani. Onneksi minulla on kuitenkin tukeva puoliso, joka antaa tukensa minun opiskeluilleni. Eivätkä ne lapset ja koirat este ole, toisinaan hieman hidaste, mutta sitäkin tärkeämpi elämänrikkaus.

En tosiaankaan voisi kuvitella opiskelevani yksin, ilman lasta ja koiria, ne tasapainottavat tätä hektistä elämää, ja tekevät kaikesta yrittämisen ja jaksamisen arvoista. Minulla on syyni opiskella: haluan antaa tyttärelleni esimerkin, ettei se aina niin vaikeaa ole, ja että kun hetken kituuttaa, voi sitten tulevat vuotensa elää muualla kuin palkkakuopassa ja näkkäripussilla.

Toisekseen, teen sen itseni vuoksi. Olen aina haaveillut jostain isommasta ja paremmasta kuin pelkkä rivityöntekijä. Haluan, että minut huomataan, saisin työpaikan missä todella haluaisin näyttää kuka olen, ja mihin pystyn. Työpaikan, missä työntekijät ovat niitä, jotka ovat yritykselle tärkeitä.

Siinäpä suurimmat tunteeni tiivistettynä muutamaan lauseeseen, ja niitähän riittää, tunteita ja mietteitä.